Karanteeni

Ollaan vietetty tässä muutama päivä aikas lunkkia kotielämää, kun lapsonen viimein sairastui vesirokkoon. Olen siis käynyt juuri ja juuri kirjastosta hakeen leffoja, ja kaupasta evästä pikaisesti, kun ei tuota pikku dalmatialaista ole voinut julkisilla paikoilla kuljettaa. Näin joulun alla se on kuin biologinen ase, kukaan ei varmaan halua kuumeisia, kutisevia ja pilkullisia lapsia juhlapyhiksi. :) Onneksi kuitenkin selvittiin tosi kevyellä versiolla viruksesta, ei edes oikein kuumetta noussut.

Tykkään hirveästi olla kotona ja ottaa rennosti, puuhastella kotijuttuja, kokkailla ja siivoilla. Mutta kun salille ei ollut menemistä, lenkille piti päästä heti kun baby sitter kotiutui. Eli kymmenen aikaan illalla. Olin tosi kiukkuinen, kun tiet oli ihan sairaan liukkaat! En voinut yhtään ymmärtää, minkä takia näin mäkisellä alueella tiet on siis aivan hoitamatta ja ihminen, joka juoksee superultravaimennetuilla pilvilenkkareilla koiran kanssa keskellä yötä, on aivan suorastaan vaarassa kaatua! Kun koko ajan saa mennä kokovartalokrampissa ja pidättää hengitystä kun pelottaa, ei kevyt iltahölkkä välttämättä ole mikään nautinto. Sitten tietenkin siinä alamäessä, jossa ainoa jarrutuskeino on maahan heittäytyminen, joku sosiaalinen pikku fifi hyökkää tien yli tervehtimään. Mur, remmirähjä oli kyllä lenkkareitten päällä tällä kertaa.

Ja Pispalan portaat ne vasta oli, ihan jäässä! No portaissa onneksi irtosi hiki muustakin kuin kaatumisen pelosta ja kiukusta. Kaiteesta sai tukea aina kun tossu luiskahti alta.

Seuraavana iltana kuitenkin päätin koittaa paremmalla asenteella, ja laitoin Jukka-Pojan laulamaan korvanappeihin. Olin liikkeellä vielä vähän myöhempään, mutta tajusin sentään laittaa koiran vyölle kiinni, että voin tarvittaessa laskeutua kahden käden avulla. Mutta vielä mitä! Tein vähän pitemmän lenkin, ja olin tyytyväinen: "Noniii, onhan täällä hiekotettu, sillä lailla!" ja rullailin onnellisena metsätietä alamäkeen kohti Varalaa koiran suorastaan vaatiessa vauhtia. Aah, alamäkijuoksu pitävällä alustalla, niin hienoa! Jotain puolivälissä mulle valkeni, ettei suinkaan hiekoittajat olleet olleet myöhässä. Edellisen illan lenkki kulki pelkästään autoteitä. Jännä, ettei niitten hoidossa sitten ollut huomioitu keskiyön alamäkijuoksijoita... Että itse kiukkuni aiheutin. :)

Iltalenkkejä lukuunottamatta päivät on koostuneet kotona hengailusta, Suden Arvoituksesta ja Pojasta ja Ilveksestä. Ehkä haetaan vielä Myrsky huomenna, tai Näkymätön Elina. Mä en oikein jaksa katsoa piirrettyjä, siksi olen tosi iloinen ku oon päässyt valkkaamaan tollaisia munkin mielestä hyviä leffoja.

Ja lopuksi vielä kuva siitä, kun lapsi halusi vähän meikata äitiä. Makasin takkatulen lähellä tiedostaen näyttäväni pian tosi omituiselta, mutta itse prosessi on oikein rentouttava. Tarkkaan harkitut, hellät siveltimen vedot kasvoilla, pienen ihmisen täydellinen keskittyminen ja ohjeet väännellä naamaa, että varjot tulee oikeisiin paikkoihin. Lopputulos on tässä:

Ehkä vähän vaikutteita Karhukoplasta ja Uuno Turhapurosta. Kuvan ottaminen oli ehtona luvalle pestä naama. Tässä kuvassa ei ole filtteriä eikä edes rajausta, taiteilijan näkemykseen ei pidä kajota ellei oikeasti tiedä mitä tekee.

Itsenäisyyspäivää juhlistamme Varalassa Tehtaan pikkujouluissa. Luvassa on ulkotreeniä, rantasaunaa ja päivällistä loistoporukassa. Nyt pistän vielä blenderin surisemaan ja vetäsen taas ilta-airopiirisen. Tai se on varmaan HIIT, koska kestää vaan alle puol tuntii. Ainakaan se ei ole vaan koiran ulkoiluttamista, koska mulla on trikoot, tekninen takki ja heijastinliivi. Urheilijan erottaa koiranpissittäjästä vauhdin ohella varusteet! Ciao!