Palaan töihin ensi viikolla. Olen miettinyt pitkään, kirjoitanko sairastumisestani julkisesti vai en. Kirjoittamatta jättämisen perusteena olisi lähimmäisten säästäminen vääränlaisilta reaktioilta ja se, että monesti ikävät asiat on kivempi vaan haudata. Ja se, etten missään tapauksessa halua sääliä tai ottaa mitään uhrin roolia. Puolesta taas puhuu se, etten ole yksin enkä ainoa. Ja se, että parin kuukauden saikku ja "kivakiva treeni kulkee"-bloggaukset on ristiriidassa jollakin tasolla. Totuuden kertominen ei ole vielä koskaan aiheuttanut mitään pahaa.
Masennus on yksittäisistä sairauksista yleisin työkyvyttömyyseläkkeen peruste. Eikä läheskään kaikki depiksen kanssa kamppailevat ole eläkkeellä, eli sairastuneita on paljon. Silti, on paljon helpompaa puhua elimellisistä sairauksista, niistä, jotka näkyy verikokeissa, röntgenissä tai ainakin magneettikuvassa. Havahduin omaan asenteellisuuteeni vasta sairastuttuani, ehkä siksikin haluan kirjoittaa tästä. Olen opiskellut sosiaalialaa, työskennellyt mielenterveyskuntoutujien kanssa ja mielestäni suhtautunut täysin ennakkoluulottomasti mielenterveyden ongelmiin. Hahhah!! En ikinä koskaan milloinkaan voinut kuvitella istuvani potilaan tuolissa, en IKINÄ. En minä. Eikä kukaan olisi voinut tuomita mua julmemmin kuin minä itse, kun tunnustin olevani sairas. Asennevamma löi isolla lekalla suoraan kasvoihin.
En muista, koska olen ollut niin helpottunut, kuin kuullessani lääkärin suusta sanat: "kun sulla on tässä kuitenkin takana masennusjakso". Takana!! Voisiko se tosiaan olla takana. Toivon, että on ja toivon että se jakso ei toistu enää koskaan. Sitä, miltä tuntuu kun oma mieli mustenee ja ajatukset itseä kohtaan ovat ainoastaan vihamielisiä, syyttäviä ja halveksuvia, ei voi ymmärtää ennenkuin sen kokee tai näkee läheltä. Näen vasta nyt, mustan sumun alkaessa hälvetä, kuinka hemmetin kipeä olen ollut. Järki ja ystävät sanoi että hei, kaikki on hienosti. Kaikki unelmat toteutuu! Mulla on hyvä ja kiva työpaikka, unelmien koti, rakastava ja maailman kultaisin mies, terve, kaunis ja lahjakas lapsi, ihana ja viisas koira, ystäviä jne. Miten tällaisessa tilanteessa voi olla masentunut? Ärsyttävää, sano nyt miksi, mikä sulla on, mitä sä vielä tarvit? Voitteko kuvitella, millainen häpeä on masentua tällaisessa tilanteessa? Ei siitä voi puhua kenellekään. Ei kukaan tajua, miten voi yhtä aikaa olla tajuttoman rakastunut ja onnellinen ja silti ihan palasina.
En voisi olla onnekkaampi, enkä ikinä unohda sitä iltaa kun ajoin täysin romahtaneena töistä kotiin. Soitin miehelle töihin ja sanoin vain lähteväni nyt kotiin. Siinä kaikki, en vieläkään osannut pyytää apua. Onneksi langan toisessa päässä äänetön avunhuuto kuultiin ja otettiin vakavasti. Olen ikuisesti kiitollinen ja arvostan enemmän kuin mitään sitä, minkälaista kohtelua sain tuona iltana. Ja kaikkina päivinä siitä eteenpäin. En tiedä osaisinko itse pitää huolta samalla tavalla kenestäkään.
Masentunut ihminen voi olla monenlainen, usein se on ärsyttävä. Itse olin ylikierroksilla, pinkeä ja kipakka. Kiukustuin turhista, aloin itkeä kun olisi pitänyt ajatella ja ratkaista ongelmia. Kun olisi pitänyt huutaa seis, en ehdi/jaksa/osaa, syytin hiljaa itseäni ja piiskasin yrittämään enemmän. Aloin inhota peilikuvaa, pelätä kameraa, vihata omaa vartaloa ärsyttävyyteen asti. Näin peilissä läskin luuserin, joka ei osaa mitään eikä pysty mihinkään. Häpeän tunne oli niin kokonaisvaltainen, ettei olisi tullut mieleenkään puhua fiiliksistä kenellekään vakavasti. Heitin ehkä läppää valvotuista öistä ja rumuudestani, tein itsestäni vitsin omissa silmissäni. Julmaa. En tunnista väsymystä tai apaattisuutta, päinvastoin. Väsymyksen tunne oli kadonnut ajat sitten, flunssat ja muut maalliset ei vaivanneet, olin kuin huippuunsa viritetty kone. Kropasta sai irti mitä tahansa ja sen voimalla pysyin pystyssä. Se ei kuitenkaan riittänyt, mieli oli sairastunut ja mustat ajatukset valtasivat energisen kuoren sisuksen.
Terveet elämäntavat auttavat kriisitilanteessa ihan varmasti, esimerkiksi liikkumisen rutiini on pitänyt mut mukana maailman menossa jollakin tavalla. Silti, sairastumista ei voi sataprosenttisesti ennaltaehkäistä. Parantua kuitenkin voi, se on helpottavaa. Tuntuu huikaisevalle viimein ymmärtää, että ne pahat ajatukset ei ole minun, ne on oire sairaudesta. Ne ei ole totta eikä niitä tarvitse kuunnella. Vähitellen ne kuihtuvat pois kun niillä ei ole enää valtaa. Vähitellen musta sumu hälvenee ja tekisi mieli soittaa kaikille ja pyytää anteeksi ja sanoa että nyt mä tajuan! :)
Masennus ei ole laiskuutta, mukavuuden halua tai huomion hakemista. Se on aivan helvettiä. Onneksi nykyään terveydenhuollossa tämä tajutaan ja asiaan suhtaudutaan vakavasti. Terapia ja lääkitys on asioita, joita ei pidä pelätä tai niitten aloittamista pitkittää. Lääkkeet aiheuttaa sivuoireita ja niistä inistään netissä nimettömänä, mutta hyöty on suurempi.
Mun piti törmätä täysillä seinään ja romahtaa, oppiakseni suojelemaan itseäni. Mulla on todella korkea fyysinen kipukynnys ja henkinen on ollut vielä korkeampi. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan ennen, maksanut siitä kovan ja kipeän hinnan mutta oppinut. Enkä koskaan ikinä milloinkaan enää ajattele, että mielialaongelmat koskettaa vain luusereita. Ne voi koskettaa ketä tahansa, jokaisen elämässä on kriisejä, eikä niistä aina pääse sukat kuivina yli.
Voimajakson rinnalla mulla on siis menossa mindbuilding-jakso. :) Tämä teksti on ensimmäinen iso askel. Edelleen, mä olen sama minä, ehkä vähän inhimillisempi ja pehmeämpi. Tiedän, että siellä ruudun takana on kohtalotovereita. Mä löysin hädän hetkellä tärkeän vertaistukihenkilön, ja olen mielelläni sellainen jos voin. Sähköpostilaatikossa on tilaa. :)
Jos elämä on ollut kivaa tähän asti, nyt siinä on aivan uusi ulottuvuus. Alan kelvata myös itselleni, juuri tällaisena, tekemättä mitään. Vain se, että olen ja hengitän, riittää. Rentoa ja valoisaa viikonloppua!
