Minä: "Kato, eikö olekin kaunis tyttö?"
Lapsi: "No joo."
Minä: "Huomaatko, sillä on samanlainen pilkku ylähuulessa ku sulla. Se pilkku on kaunis."
Lapsi: "Ei ole! Sitä paitsi se on varmaan vaan maalattu siihen."
Pikkuisella on ulkonäkökriisi. Sillä on aivan pikkuruinen luomi ylähuulen yläpuolella. Ihminen on muutenkin kuin nukke, oikeasti kaunis lapsi muittenkin kuin äidin mielestä. Pikkuinen luomi korostaa söpöä naamaa entisestään, mutta siitäpä on tullut nyt KRIISI! Esimerkiksi tänään, oltiin Kuntotehtaalla ja tavattiin eka kertaa hieroja Hanna. Tytär kuuli oven käyvän: "Onko se Hanna, haittaako että mulla on pilkku naamassa?" MITÄ!!??
Varmaan jokaisella on jonkinlaisia ulkonäkökomplekseja jossain vaiheessa elämää. Mutta mua vähän ahdistaa se, että noin pienenä.. Tyttäreni on saanut ihan vauvasta asti paljon vieraitten ihmisten huomiota aluksi sillä, että hänellä on todella paljon tukkaa. Ja myöhemmin tosiaan siksi, että sattuu olemaan nätti. Kun tähän yhdistetään se, että hän on todella ujo, huomio ja palaute varmaan neidin omassa mielessä saa tosi paljon painoarvoa. Kun ihminen yrittää olla näkymätön ja silti kaikki mummot tulee taivastelemaan paksuja lettejä yms. lapsi alkoi toivoa tukan ohentamista ja lyhentämistä, silmäripsien lyhenemistä ja nyt tuon pilkun katoamista.
Olen jotenkin ihan pihalla, miten tähän pitäisi suhtautua. Haluan tietenkin, että lapsi tietää ja luottaa näyttävänsä kivalta. Mutta en halua hänen ajattelevan, että se on tärkeintä maailmassa. Meillä ei mitenkään korosteta sitä, että pitäisi aina näyttää jotenkin huolitellulta tai olla tukka palmikoituna. Aikamoisina rölleinä kulkee sekä äiti että lapsi ihmisten ilmoilla. En myöskään omista kriiseistäni ikinä puhu lapsen kuullen, ja koen kyllä nykyään olevani aika tasapainossa ja viihtyväni nahoissani. Puuh, en tiiä. Haluan johonkin äitikurssille. :)
Kaippa tuo silti kasvaa ihan normaaliksi. Söpö se on, halusi tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti